Tämän kirjan lukemista odotin kovasti; tätä oli vinkannut muutama tuttu ja olin osunut välillä blogeihin joissa tämä oli juuri luettu. Kaikki kehuivat eli omat odotuksetkin oli tosi korkealla :)

Eikä tarvinnut pettyä. Ihmeellinen, monitasoinen, älykäs ja liikuttavakin romaani kahden perheen elämästä New Yorkin taidepiireissä. Kaunista vanhan maailman tuntua vaikka kirja tapahtuukin lähes tässä ajassa. Vähän kuin John Irvingiä parhaimmillaan vaikkakin ilman sitä mustaa huumoria.

Kirja siis seuraa kahta eri miestä, taidehistorioitsija Leoa ja taidemaalari Billiä jotka yhdistää "yhteinen" taulu.  Bill on naimisissa hermostuneen runoilijan Lucillen kanssa, Leon vaimo Erica taas opettaa kirjallisuutta yliopistolla. Taustalla häilyy myös kaunis Violet, Billin maalausten malli.

Perheet päätyvät asumaan samaan taloon ja vuosien varrella elämät kietoutuvat lasten myötä entistä tiiviimmin yhteen. Elämää on ihanaa, kiireetöntä, kadehdittavaa, kunnes käsittämätön onnettomuus muuttaa kaiken.

Mulle harvoin tulee tunnetta heti kirjan luettuani, että se pitäisi lukea HETI uudestaan. Nyt tuli. Kun tunti sitten lopetin lukemisen aloitin heti alkusivuilta uudelleen. Kirja juoni ja tapahtuvat polveilivat niin, että haluaisin tietää ymmärtäisinkö toisella lukukerralla tapahtumat ja niiden seuraukset paremmin. Pystyisikö niitä aavistamaan sivulauseista? Valitettavasti joku odottaa tätä kirjaa jo kiihkeästi kirjastossa, eli nöyrästi palautan sen tänään ja laitan nimen "NÄMÄ PITÄÄ LÖYTYÄ OMASTA HYLLYSTÄ"-ostoslistan jatkoksi.

Erinomainen kirja. Takakansikin sanoo "niin vaikuttava, että muut kirjat eivät tunnu vähään aikaan juuri miltään". Uskon sen.