Kun aikanaan luin Hosseinin ensimmäisen kirjan, Leijapojan, sai sana "koskettava" ihan uudet mittasuhteet. Leijapoika oli kirja, joka jäi pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan.  Teksti oli käsittämättömän kaunista vaikka tarina itsessään olikin niin kovin surullinen. Hmm.. Ja arvata vaan sopii kuinka kovat odotukset mulla oli seuraavaan kirjaan...

Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu Afganistaniin. Se kertoo tuon sulkeutuneen maan historiasta kolmenkymmenen vuoden ajalta kahden naisen näkökulmasta. Naisten kohtalosta määräävät miehet, sota, talibalinien hirmuhallinto. Näin länsimaisen ihmisen silmin naisten elämä näyttää ihan toivottomalta, mutta Mariamin ja Lailan välille kasvava ystävyys kasvattaa ison voiman - ja auttaa heitä taistelemaan muuttaakseen kohtaloaan.

Teksti on kaunista ja jäin siihen koukkuun heti ensi lauseesta. Tarina kulkee nopeaan, mutta ehtii silti herkuttelemaan yksityiskohdilla. Kertomus on surullinen ja surullisemmaksi sen tekee tieto takaraivossa, että tämä tarina on varmasti tosi. Ei ehkä yksittäisenä tarinana mutta monesta koottunakin se näyttää millaista elämä on  ja on ollut Afganistanissa.

Onnistuin lukemaan kirjan vilkaisematta takakantta ja kaikki juonen käänteet tulivat täytenä yllätyksenä. Ärsyynnyn aina kovasti juonipaljastuksista, puoli hupia saa kuitattua yhdellä löysällä lauseella.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Ihana, koskettava, itkettäväkin tarina, jossa silti on pilkahdus toivoa ja vielä kauniisti kirjoitettuna. Eipä sitä taida enempää kirjalta voida vaatia?