Vuonna 1912 Titanicin tuhon jälkeen merestä löytyi pienen, tunnistamattoman pojan ruumis, joka kellui vedessä ilman pelastusliivejä kasvot kohti taivasta. Tuosta lapsesta tuli kaikkien TItanicin lapsiuhrien symboli. Lukemattomat vieraat ovat laskeneet hänen haudalleen Kanadassa nalleja ja pohtineet: Kuka hän on? Muistan itsekin kun ala-asteen opettaja kertoi tästä, ja pienen pojan kohtalo kosketti kovasti.

Arvoitus ratkesi 90 vuotta myöhemmin. Tuntematon lapsi tunnistettiin suomelaiseksi 13 kk:n ikäiseksi Eino Panulaksi.

Kirja kertookin ihmeellisen tarinan lapsen perheestä ja vaiheista joiden seurauksena Titanicilla matkusti eteläpohjalainen Maija Panula viiden poikansa kanssa.

Itselle Panulan perheen tarina tuntuu oudon tutulta, koska Suomen puolella tarina kulkee naapuripitäjässä ja vilisee tuttuja sukunimiä. Kirja kuvaa hyvin 1800-luvun loppupuolen karua elämää ja pakostakin alkaa ymmärtää miksi suomalaisin lähti jo tuohon aikaan ameriikan ihmemaahan niin runsain joukoin. Jotenkin herää myös ihailu sen ajan ihmisiä kohtaan. Asenne on "kohti ääretöntä ja sen yli", seikkailunhalu (ja nälkä) ajavat etsimään onnea toiselta puolelta maapalloa. Kielitaitoa ei ole, eikä aina edes kirjoitustaitoa.

Ulla Appelsin on tehnyt ison työn kootessaan melkein sata vuotta myöhemmin kokoon Panuloiden tarinaa. Kirja onkin ihan mukavaa luettavaa surullisesta tarinastaan huolimatta. Liika dramaattisuus tosin vähän ärsyttää. Moni asia kuitataan loppuun tyyliin "...ja se oli oleva viimeinen kerta kun he näkivät toisensa...."

Mielenkiintoinen, koskettava tarina, jossa päällimäiseksi jää mieleen äidinrakkaus.