Välillä joku kirja on niin koskettava, että omat sanat jäävät johonkin itkun taakse.

Olen vuosia vältellyt lukemasta juutalaisten vainoihin liittyviä kirjoja. Syynä ei ole halu olla tietämättä. Nuorempana tämä aihe kiinnosti kovasti ja luin paljon siihen liittyvää kirjallisuutta, niin faktaa kuin fiktiota. Jossain vaiheessa oli pakko pistää peli poikki, asiat alkoivat ahdistaa ja vaivata unessakin. Ehkä omien lapsien syntymät ovat herkistäneet vielä lisää. Mayan syntymän jälkeen olen huomannut, etten tahdo kestää kirjoja tai elokuvia joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa.

Tämä kirja avasi silmät asialle josta olin melko tietämätön. Tositarinaa kun on, että heinäkuussa 1942 Ranskan poliisi ryhtyi kokoamaan pariisilaiselle pyöräilystadionille juutalaisia, joiden lopullinen päämäärä oli  Auschwitzin keskitysleiri. Suurin osa, yli neljätuhatta, oli juutalaislapsia. Ranskalaisia, Ranskassa syntyneitä. Yksikään heistä ei palannut Auschwitzista.

Kirja ravistelee. Se seuraa rinnakkain kahta tarinaa.
Vuonna 1942 tapahtuvaa murhenäytelmää yhden uhreista, kymmenvuotiaan Sarahin näkökulmasta. Sarah joutuu vanhempineen stadionille. Kun heitä haetaan kotoa, haluaa neljävuotias pikkuveli mennä komeroon piiloon. Sarah laittaa oven lukkoon ja lupaa tulla pian päästämään pikkuveljen pois.
Toinen tarina on nykyajassa ja seuraa amerikkalaissyntyisen toimittajan elämää. Julia on naimisissa ranskalaisen miehen kanssa ja on tiiviisti ollut jo vuosikymmeniä osa ranskalaista perhettään. Kun hän joutuu tekemään juttua tästä unohdetusta ja vaietusta pakkosiirrosta, hän hämmentyy siitä miten näkymättömiin asia on pyyhkäisty.
Pikkuhiljaa nämä kaksi tarinaa alkavat yhdistyä  ja menneisyys muuttaa tulevaa.

Hyvä, liikuttava kirja voi tuoda vedet silmiin, mutta harvoin saa mut ääneen itkemään. Viime yö meni lukiessa ja itkiessä. Tiedän, että maailma on paha paikka nykyäänkin . Tiedän, että tämän kirja tarina oli fiktiota, vaikka puitteet ovatkin totta. Se ei vähentänyt itkun määrää.
Harvoin kirja koskettaa niin, että joutuu vähän niiskuttamaan kun silmät osuvat kirjan kanteen. Haluaisin vaan tehdä pesän soffalle ja maata siellä lapset kainalossa ihan koko päivän.